Packraft-reissu läpi Käsivarren erämaan - 150 kilometriä Suomen upeimmissa erämaamaisemissa
Miltä kuulostaa 150 kilometrin vaellus packraftein ja jaloin heinäkuussa ennätyskuivana kesänä? Hyvältä! Entä sitten kun selkä on maastopyöräilyssä leiponut vain kahta viikkoa ennen reissun alkamista ja varsinkin kun olet odottanut yli vuoden taas seuraavaa seikkailua. Hemmetin hyvältä!
Ainahan se reissun suunnittelu alkaa edellisen reissun päätteeksi eikä tämä ollut poikkeus. Kipinä syttyi vuotta aikaisemmin mentyämme Ivalojoen packrafteilla. Viimeisinä reissuvalmisteluina sain lääkärikäynnin yhteydessä hyväksynnän reissulle selkävaivoista huolimatta. Tosin lääkäri kehotti ottamaan vaellussauvat mukaan. Olin tyytyväinen tähän suositukseen ja tässä mallisuoritus +35kg rinkasta sauvoineen.
Meidän alkuperäinen reittisuunnitelma oli seuraavanlainen: Kävellen Kilpisjärven luontokeskukselta Meekonjärvelle. Meekonjärvellä packraftit alle ja järvitaipaleiden jälkeen aloittaa jokiseikkailu Poroenolla ja Lätäsenolla. Kokonaisuutena reittisuunnitelma noudatti seuraavia päivämatkoja kartan kera:
Reittisuunnitelmamme:
päivä Kilpisjärvi – Kuornanjoki kävellen noin 20 kilometriä
päivä Kuonarjoki - Meekonjärvi 11 kilometriä kävellen, Meekonjärvi - Poroeno meloen 10 kilometriä Porojärven autiotupa/Kekkosen kämppä
päivä Porojärven autiotupa/Kekkosen kämppä - Tenomuotkan autiotupa meloen 24 kilometriä
päivä Tenomuotkan autiotupa - Hirvasvuopion vuokratupa meloen 25 kilometriä
päivä Hirvasvuopion vuokratupa - Isokurkkion autiotupa meloen 35 kilometriä
päivä Isokurkkion autiotupa – Markkinan päätepysäkki meloen alle 20 kilometriä
+ Välipäivä tai toinenkin johonkin väliin
Matkaan olimme varanneet yhteensä 8 päivää ja 7 yötä, mahdollistaen myös pari välipäivää tai aikaa mahdollisille muutoksille. Pitkillä vaelluksilla tunnetusti ehtii kaikenlaista sattua. Tästä saimme jo esimakua saavuttuamme Kilpisjärvelle. Sen hetkinen keli ja sääennusteet tuleville päiville vaikuttivat varsin hurjilta. Vettä oli tulossa lähes joka päivä ja tuulen arvioitu nopeus oli noin 10 metriä sekunnissa ja puuskissa jopa 18 metriä sekunnissa. Tuulen suunta vaikutti kuitenkin myötäiseltä meidän kannalta, millä tulisi olemaan merkitystä ainakin järvitaipaleiden ylitysten osalta. Itse en ole lähtökohtaisesti tykännyt meloa kajakilla tuulen nopeuden noustessa yli 7 metriin sekunnissa, mutta tuulen suunta on sen mahdollistanut ja suurimmillaan olen kajakilla rannan tuntumassa temppuillut yli 20 metriä sekunnissa puhaltavissa puuskissa. Lähtöhetkellä lämpötilat ennustivat noin +5 asteen kelejä, mikä sinänsä ei ole pahitteeksi vaeltaessa, mutta mahdollisia kastumisia varten meillä ei ollut mukana kuivapukuja, jotka selvästi olisivat myös olleet tarpeen Käsivarren heinäkuussa.
Päätimme keleistä, kuivapukujen puutteesta ja tuulen suunnasta huolimatta lähteä reissuun luottavaisen epäluottavaisin mielin. Jälkiviisaana voi sanoa, että uhkarohkeastikin, koska reissua oli odotettu pitkään, eikä meillä ollut varasuunnitelmaa tehtynä kuin reitin osalta, mikäli selkäni ei kestäisi kävelyä. Tässä tapauksessa olisimme kävelleet Termisjärvelle ja Meloneet Rommaenoa pitkin Lätäsenolle, mutta tähän vaihtoehtoon emme kuitenkaan tarttuneet.
Ei muutakun packraftit reppuihin ja tällä kertaa meillä oli mukana MRS Alligator 2S Pro XXL ja MRS Microraft-packraftit. Nämä ovatkin olleet jo aikaisemmin meidän valintamme erämaaseikkailuissa.
Ennen siirtymistä reissun yksityiskohtiin, löydät otsikoista tarkemmat päiväkohtaiset matkat etappeineen, sekä tarinan lopuksi suunnitellun reitin ladattavissa GPX-muodossa.
Päivä 1 Kilpisjärvi – Kuornanjoki, 18 kilometriä ja 8,5 tuntia
Ennen retken aloittamista kävimme vielä luontokeskuksella katsomassa koskiluokitukset reitistä ja nuotitukset koskiin. Nämä on käsittääkseni koonnut Harri Niva. Samalla poikkeusoloista ja rajanylitysrajoitteista johtuen päätimme jättää kävelemättä Norjan poikki matkalla Saarijärvelle, sakkorangaistuksen uhatessa kävelijöitä. Tästä johtuen otimme suunnaksi Termisjärven, mistä koukkasimme Muurivaaran itäpuolelta Saarijärvelle.
Reitti kulki pääsääntöisesti hyvää polkua kulkiessamme Termisjärven suuntaan ennen koukkuamme pohjoiseen Muurivaaran itäpuolelle. Kuulemma polku on siitä myös parantunut, ihmisten todella vältellessä Norjan puolelle menemistä. Matka sujuikin suhteellisen reippaasti huolimatta raskaista kantamuksista ja nautimme rauhallisuudesta pidätellen sade- ja raekuuroja tarpin alla.
Saarijärven tuvalle saavuttuamme ja aloitettuamme ansaitun lounastauon kuulimmekin, että moni vaeltaja oli mennyt Norjan poikki sisärajavalvonnasta huolimatta. Eipä se tässä vaiheessa enää haitannut, mutta kyllä tämä ihmetystä vaeltajien parissa oli aiheuttanut. Saarijärven pihapiirissä oli samalla myös hyvin huomattavissa retkeilyn suosion kasvu ja ulkona olikin varsinainen teltta-armeija pystyssä. Kyllähän toki Käsivarren erämaahan väkeä mahtuu, joten en tätä nyt niin pahalla laita.
Saarijärven tuvalta jatkoimme eteenpäin ja aloitimme nousutaipaleen kohti reissun korkeinta kohtaa, joka on matkan korkeuskäyrässä havainnollistettuna. Reittisuunnitelmastakin se paistaa läpi, että
nousukäyrät näyttivät vahvasti ylöspäin kävelypäivinä ja meloen tullaan alaspäin. Kelit alkoivat jälleen näyttämään lupaamaansa, emmekä lumisateeltakaan välttyneet noustuamme yli tuhanteen korkeusmetriin.
Päivä 2. Leiripaikka ennen Guonjarvaggin laaksoa – Jogasjärven autiotupa – Kävellen 13 kilometriä, meloen 7 kilometriä 8 tunnissa
Aamulla lähdimme etenemään jo huomattavasti paremmassa kelissä, lämpötilan kuitenkin ollessa vain pari astetta plussan puolella. Toisaalta kivaa vaihtelua kesän helteisiin. Toisen päivän kävelyn tiesimmekin paljon helpommaksi saavutettuamme kävelymatkan korkeimman kohdan jo ensimmäisenä päivänä.
Evästaukoa pidimme Kuonjarjoen tuvalla, jossa olin käynyt viimeksi vuonna 2018 ja sillä kertaa yötäkin. Nytkin olisin näissä maisemissa voinut viihtyä pidempään. Kuonjarjoen tupa oli myös varsin ruuhkainen, kuten Saarijärven tuvan seutu, mutta mahduimme kuitenkin pitämään evästaukoa tuvan puolelle ennen siirtymistä viimeisiin ylämäkiin ja ennen laskua Meekonlaaksoon. Mitä korkeammalle nousimme kalottireitillä kohti Meekonjärveä, sitä kovemmaksi tuuli yltyi. Tämä ei varsinaisesti vähentänyt jännitystämme ennen vesille siirtymistä.
Meekonjärven tuvalta suuntasimme rantaan ja Skadjajärveä kohden. Reittiä rannalle ei tahtonut löytyä ja valitsemamme reitti osoittautui varsin pusikkoiseksi. Oli kuitenkin aika täyttää packraftit.
Tässä vaiheessa olimme vaeltaneet yli 30 kilometriä raskaat kantamukset selässä ja energiatasojen huidellessa siellä sun täällä. Joka tapauksessa tästä hetkestä alkoi meidän reissumme virheiden oppituntien sarja, heti kun siirryimme vesistöille. Tällä kertaa virheiden (oppituntien) sarja on jaettavissa neljään eri kohtaan:
1. Pieni virhe - tässä vaiheessa olimme tehnyt jo sen pienen virheen, että kuljimme haastavasta kohdasta läpi Skadjajärvelle, mikä lähinnä kiristi vain tunnelmaa eli nimensä mukaisesti vain pieni virhe.
2. Koominen virhe - seuraavana virheenä heti perään asetin rinkkani huonosti packraftin päälle ja päätin, että voisin vetouistella melonnan lomassa kovasta tuulesta huolimatta. Tasapainoa kuitenkaan ei oikein meinannut löytyä rinkan ollessa huonosti packraftin päällä ja tuuli nousi puuskissa yli 20 metriin sekunnissa, muuten sen ollessa myötäistä 10 metriä sekunnissa. Tuulen ja huonon tasapainoin ansiosta pyörin käytännössä ympyrää keskellä erämaajärveä. Tämän kaiken lomassa suhin vielä siimaa menemään ja mielessäni toivoin saavani kalaa. Erämaalle kiitos, että kukaan ei ollut näkemässä tätä.
3. Fake news virhe – Venejärvellä. Reitti Reikämaan eteläpuolelta pitää sisällään yhden kahlauskohdan ja pohjoispuoli kaksi kahlauskohtaa. Olimme kuitenkin siinä käsityksessä, että pohjoispuoli olisi helpommin ylitettävä puoli. Helpommasta puolesta en tiedä, mutta sen tiedän, että Reikämaan pohjoispuolen molemmat kahlauskohdat olivat lähes sata metriä pitkiä rakkapeltoja. Reikämaan ohitukseen kulutimmekin lopulta yli kaksi tuntia ja toimimme lähinnä selviytymismoodissa juurikaan sanaa tai kahta enempää vaihtamatta. Hienoa seikkailua ja kesälomatunnelmaa jaettavaksi myöhemmäksi.
Toivottuamme reikämaan ohituksesta ja saatuamme packraftit Jogasjärven puolelle tuuli yltyi entisestään, sen kuitenkin ollessa edelleen myötäistä. Olimme kuitenkin niin loppu Reikämaan ylityksestä, että meloimme suoraan Jogasjärven autio- ja varaustuvan pihaan pystyttämään leiriä kalastajien telttasaunan viereen, aavistuksen kateellisina tästä saunakompleksista. Toisena päivänä voisi sanoa, että olimme ajoissa liikenteessä ja saimme leirin pystyyn tuntia aikaisemmin kuin ensimmäisen ”päivän” päätteeksi eli kello 1.00. Tästä kuitenkin päästään viimeiseen virheeseen.
4. Saunavirhe – Olin jo teltan sisällä makuupussissa ja mietin, että miksi en mennyt kysymään olisiko jälkilöylyissä ollut tilaa, ihan varmasti olisi ollut, mutta voimat eivät riittäneet edes siihen.
Oppituntien summana, kun näet erämaassa saunan, joka on lämpimänä, mene aina kysymään mahtuuko löylyihin. Aivan varmasti mahtuu.
Päivä 3 Jogasjärven autiotupa – Rabatjärvi, 9 kilometriä, 2,5 tunnissa
Jogasjärveltä Porojärvelle siirtyminen aloitettiin reissun perinteitä kunnioittaen virhearvioinnilla, mutta neljän virheen jälkeen näitä ei enää huvita kirjata ylös, ei tekstiin, eikä minnekään muualle. Jotain näistä toki tahtoisi oppia, joten katsotaanpas tämä nyt kuitenkin. Eli sen tarkemmin tarkasteltua soveltuvaa reittivaihtoehtoa lähtöpaikaltamme Jogasjarven autiotuvalta, lähdimme kulkemaan eteläistä puolta Boazosuolun saaresta, sen osoittautuessa satojen metrien rakkapiruksi. Tulimme rakkapirun viereen ja aloimme suunnittelemaan miten tällä kertaa etenemme. Tuulen puhaltaessa lännestä emme voineet palata pohjoiselle ylityspaikalle, tuulen ollessa yksinkertaisesti liian kova packrafteillä vastatuuleen menemiseen. Nyt saavutimme henkisesti aivan uuden pettymyksen tason ja olimme jo aikaisemmin puhuneet, että tässä vaiheessa reissu voidaan vielä perua ja tilata vesitaso hakemaan meidät pois, ensimmäisen kahden päivän ollessa sen verta raskaita. Tässä vaiheessa reissun kesken jättämisen vaihtoehto oli kyllä varsin houkutteleva, en kiellä sitä. Pitkä työrupeama kevättalvella jatkuen aina kesälle alkoi selkeästi painamaan päätöksentekoa, eikä päätöksenteko ollut parhaimmillaan missään nimessä kesäloman vasta alettua. Rakkapirun vierestä löysimme kuitenkin reitin pohjoispuoleiselle ohituspaikalle, mistä pääsimme aloittamaan melonnan vihdoin Porojärvelle. Mikä helpotus!
Vihdoin tuulen suunnasta tuntui myös olevan hyötyä ja Porojärvellä myötätuuli antoi hyvää potkua melonnalle ja pääsimmekin etenemään nopeasti Porojärven autiotuvalle ja sieltä hyvin vähän myöhemmin Kekkosen kämpälle. Ennen kuin oli jälleen vedenkorkeuden tuomien harmaiden hiuksien aika. Kekkosen kämpällä oli juuri ja juuri packraftin mentävä aukko, varsinaisen kivimuurin välistä. Vesi yksinkertaisesti oli niin alhaalla, että kiviä oli näkyvillä todella paljon. En tiedä olisiko meidän seikkailijaviettimme kestäneet tässä vaiheessa edes packrafteistä nousua, koska meille ei ollut vielä selvinnyt kuinka matalalla vesi tulisi olemaan Poroenolla, mutta sen me tiesimme, että ei se korkeimmillaan ole. Olimme vihdoin kuitenkin saavuttaneet Poroenon!
Poroenolta Rabatjärvelle melonta oli suhteessa huomattavasti helpompaa, mitä nyt jatkuvia pohjakosketuksia tulikin, mutta packraftistä ei ollut pakko nousta. Samalla, koska Poroeno on tunnettu kalastuspaikka, olimme miettineet, että kuinkahan paljon kalastajia mahtaa tällä erämaajoella ollakaan. Kauaa ei tarvinnut odotella ja totesimme, että kyllä heitä on varsin paljon. Olimme jo tätä aikaisemmin saaneet seurata kalastajia kuljettavia lentosaattueita.
Rabatjärvellä, vihdoin kalaan! Koskipätkä Rabatjärven kohdalla vaikutti hyvältä kalastuspaikalta ja kosken itäpuolella olikin neljän hengen kalastusryhmä. Myöhemmin kuulin kaveriltani, että kosken itäpuolella on myös savustuspönttö ja savustettu harjus kuulemma maistuu hyvältä näillä erämaakorkeuskäyrillä. Tämä jäi minulta tällä kertaa kokematta, kelien ollessa sen verta viileitä, ötököiden loistaessa poissaolollaan ja kalojen ollessa muulla kuin syöntituulella. Mitä nyt paria koukkuun napannutta Rabatjärven jänkhää lukuun ottamatta. Myöhemmin samalla reissulla luinkin erään kalastusseuran oppaasta, että Rabatjärvi on tunnettu ainoastaan heittokalastajaa kiusaavista hauista. Vahvistan tämän havainnon.
Päivä 4 Rabatjärvi – Tenomuotkan autiotupa, 21 kilometriä 4,5 tunnissa
Vihdoin alkoi vaikuttaa siltä, että tiedossa olisi kunnollista melontaa vesitilanteen vain sen meille salliessa. Aika laittaa kypärä päähän ja nauttia! Neljännen päivän seikkailun osalta matkalle tulisikin osumaan jo varsin tunnettuja koskia Runkkakoski, Ruunuvuopio ja viimeisenä Tenomuotkan kosket. Olimme lähtökohtaisesti ajatelleet laskevamme kaikki nämä kosket, tilannearvioita kuitenkin saattaisi olla suotavaa tehdä koski kerrallaan.
Rabatjärveltä lähtiessä olimme reissun varteen suunnitelleet kalastavamme Poroharjun maisemissa, mutta jatkuvien pohjakosketusten jälkeen emme olleet varsin kalatuulella ja odotimme lähinnä Runkkakosken saavuttamista. Johtuikohan kenties siitä, että olimme sopineet pitävän lounastauon ennen koskeen menemistä. Koskelle päästyämme näin ei kuitenkaan käynyt. Jätimme packraftit parkkiin yhteen pienoiseen akanvirtaan juuri ennen koskea, mutta paikka osoittautui liian lähellä kosken päävirtaa ja rantautuminen ei ollutkaan enää mahdollista. Vuorossa oli jälleen oppitunti ja mukava seikkailu vauhdikkaissa tunnelmissa Runkkakoskessa. Jälkikäteen ajateltuna Runkkakoski tarjosikin yhdet parhaimmista vauhdeista tällä reissulla pujotellessamme kosken toiselta laidalta toiselle laidalle tehden tietämme alajuoksulle. Kosken jälkeen oli aika ansaitun lounaan.
Lounaalla tarkistimme vielä Ruunuvuopio laskunuotit, sen tarjotessa useampia vaihtoehtoja laskemiseen. Päätimme mennä itäisintä reittiä. Minulla kuitenkin oli reissulta jo aikaisemmin tuttuja suuria ongelmia päästä Ruunuvuopion lävitse veden ollessa yksinkertaisesti liian alhaalla ja painoni liian korkealla. Ei hyvä yhdistelmä. Ruunuvuopiolla, pohjakosketusten kirousten seassa, saimme ajanvietteenä seurata isompien kalojen hyppimistä.
Viimeisenä päivän viimeinen koski, Tenomuotka, olikin vuorossa hyvin pian Ruunuvuopion jälkeen. Tenomuotkan koski on noin kaksi kilometriä pitkä. Alkuosa koskesta sujuu mukavasti, mutta sopivaa laskulinjaa oli sitä vaikeampi löytää, mitä lähemmäs Tenomuotkan autiotupaa olimme tulossa. Tuvalle saavuttuamme olimme kyllä aivan täynnä pohjakosketuksia päivän osalta ja oli aika ansaitun huilin. Päivässä oli kyllä sitä kuuluisaa seikkailun makua.
Tenomuotkan autiotupa sijaitsee harjanteen päällä ja harjanteen alapuolella on mitä mainion telttailupaikka, johon mekin pystytimme teltamme. Autiotuvalla tutustuimme Dalttoniksi itseään kutsuvaan mieheen, joka oli viettämässä toista viikkoa autiotuvalla, ensin vietettyä ensimmäisen viikon tuvalla ystävien kanssa. Myös helikopterin tuomana.
Päivän päätteeksi tilasimme myös Garminin Inreach palvelulla sääennusteen seuraavaksi kolmeksi päiväksi, ja nythän näyttikin olevan aivan kelpo kelejä odotettavissa.
Päivä 5 Tenomuotka – Toriseno, 20 kilometriä 6 tunnissa
Tenomuotkan kosken loppuosan näyttäessä varsin kivikkoiselta päätimme kiertää sen, varsinkin kun polkuja oli merkattu yllättävän pitkälle koskeen ja lähes Z-mutkaan asti kosken jälkeen. Tähän Z-mutkaan olimmekin kirjoittaneet omiin karttamuistiinpanoihin, että virta työntää päin kallion seinää. Muistiinpanomme piti paikkansa ja virta todellakin työnsi päin kallion seinämää. Hyvin potentiaalinen kaatumispaikka, missä moni onkin mennyt nurin, mutta meitä veden korkeus, sekä packraftien vakaus oli turvaamassa tällä kertaa uintireissulta.
Päivän 5 kohdalle olimme tienneet yhdeksi reitin kohokohdaksi Pirunportin. Saavutettuamme Pirunportin melomalla, päätimme käydä vähän tutkailemassa sitä ennen laskupäätöstä. Nousupaikka löytyikin Pirunportin itäpuolelta, hyvissä ajoin ennen koskea. Minä koin oloni sen verta koulituksi, veden ollessa matalalla ja Pirunportin ollessa varsin kapea, että oli parempi siirtyä kantamaan Packrafteja. Tosin Pirunportti on ihan laskettavissa tilanteesta riippuen, mutta ei tällä kertaa meidän osaltamme.
Pirunportin jälkeen päätimme aloittaa melomisen tosissaan, mutta vesitilanne ei sitä vielä sallinut. Tilanne vedenkorkeuden osalta tulisi helpottamaan Rommaenon yhtyessä Poroenoon ja joen vaihtuessa Lätäsenoksi. Tähän asti oli tarjolla tuttuakin tutumpia pohjakosketuksia. Lätäseno tosin tarjosi vihdoin niitä kokemuksia, joiden takia olimme päättäneet melomaan lähteä, ja joiden takia ylipäätään melon.
Lätäsenoa ei tarvinnut pitkään meloa saapuaksemme Munnikurkkion koskelle, reissun vaativimmilla koskelle. Munnikurkkion kosken olimme päättäneet ohittaa jo reissua suunniteltaessa, vaikka tarkempi kosken tarkastelu paljastikin laskulinjan. Päätöksessä pysymiseen auttoi reissun jo tähänastinen haastavuus, eikä lisähaasteelle tai mahdollisille välinerikoille tuntenut piisaavan enää energiaa. Nousimmekin pois packrafteista ennen koskea, kosken länsipuolella olevalle tauko- ja maisemapaikalle entisen rajavartioaseman maisemissa.
Munnikurkkion jälkeen tuleva pienoinen alakoski oli taas miellyttävää laskettavaa ja saavuimme Torisenon ja Lätäsenon risteykseen, johon pystytimmekin telttamme nuotion jo loimutessa Hirvasvuopiolta vastavirtaan soutuveneellä saapuneiden kalastajien toimesta.
Päivä 6 – Välipäivä Torisenolla
Retkeilyn parhautta - teltta paikoillaan, virveli paikoillaan. Jokainen pitempi retki ansaitsee yhden täyden huilipäivän. Nautimme välipäivästä kalastellen ja kulkien Torisenon vartta pitkin etsien sopivia kalapaikkoja. Torisenon vesi oli äärimmäisen alhaalla, niin kuin nyt muuta olisi voinut odottaa, eikä se oikein soveltunut heittokalastukseen. Kalat eivät olleet myöskään vaihtaneet mielialaansa, eikä syöntituulisia kaloja meidän kohdalle osunut. Joka tapauksessa saimme nauttia kauniista ilta-auringosta ja lämpenevistä keleistä. Jos laskuihin ei oteta sitä huomioon, että heräsimme päiväunilta kun helikopteri lensi ylitsemme ja laskeutui lähistölle.
Saimme onneksemme myös nauttia leirielämästä ja Expedin tarjoamasta suihkusta.
Päivä 7, Toriseno – Isokurkkion autiotupa, 40 kilometriä 8,5 tunnissa
Alkuperäisen suunnitelman mukaan tämä päivä tiedettiin jo etukäteen reissun pisimmäksi. Olimme kuitenkin olleet viimeiset pari yötä alkuperäistä suunnitelmaa aikaisemmassa yöpymispaikassa, mikä olikin kyllä hyvä päätös, koska Isokurkkien soiset maisemat eivät kuitenkaan meitä lopulta kutsuneet. Joka tapauksessa tämä päätös myös pidensi meidän toiseksi viimeisen päivän melontaurakkaa. Seuraavaksi meillä olikin vuorossa elämämme tähän asti pisin melontapäivä, 40 kilometriä.
Tähänastinen melonta oli ollut enemmän täynnä haasteita kuin onnistumisia, mutta Lätäseno alkoi muistuttaa hiukan enemmän perinteistä jokea, kuin kapeaa ja matalavetistä erämaajokea. Melonta sujuikin yllättävän hyvin ja aikataulullisesti hyvin jouhevasti. Ohitettuamme Hirvasvuopion autio–ja vuokratuvan oli myös vihdoin hyvää aikaa vetouistella, eikä sotkeutua siimaan kovissa myötätuulissa. Hirvasvuopion jälkeisessä suvannossa minulla oli vihdoin myös kala kiinni ja sainkin taimenen packraftin lähistölle, mutta ylös asti ei vieläkään kalaonni sitä minulle suonut. Taimenella olikin kuitenkin mittaa ja täytyy sanoa, että olin packraftini kanssa auttamatta kakkosena taimenen voimien pyörteessä. Myöhemmin, laskettuamme Pinniskosken päätin aloittaa vetouistelun uudelleen ja vihdoin toinen tärppi vedättäessä! Reissun ainoaksi ruokakalaksi saimme vihdoin mittaharjuksen, eikä yhden kalan saaminen ole vielä koskaan tuntunut näin hyvältä. Harjuksen nautimme Saitsikosken laavulla. Saitsikoskella oli noussutkin isoa lohta tänä vuonna laavun tarjoaman seinän kirjanpidon muodossa, johon merkataan ennätyslohet kuluvalta ja menneiltä vuosilta.
Melonta oli ehdottomasti reissun keveintä, silloin kun sitä keveyttä tarvittiin. Meloimme ensimmäiset neljä tuntia saavuttaen Pinniskosken, joka on noin 16 kilometrin päässä Torisenolta. Saitsikosken laavun saavutimme taas kolmen tunnin ja myös 16 kilometrin jälkeen. Tässä vaiheessa, olimme meloneet tehokkaasti seitsemän tuntia ja 32 kilometriä ennen viimeistä kahdeksan kilometrin rykäisyä kohden päämääränä olevaa Isokurkkion autiotupaa.
Viimeinen kahdeksan kilometriä Saitsikoskelta Isokurkkiolle piti sisällään varsin paljon koskia ja viimeinen kahdeksan kilometriä taittuikin reilussa tunnissa. Saavutimme Isokurkkion autiotuvan kello 22.00 ja vuorossa oli reissumme ainut yö autiotuvassa toisen packraftaajan kanssa, joka oli melonut vastavirtaan Markkinasta Isokurkkioon kävellen isompien koskien ohi. Hän oli matkalla Pinniskoskelle Lätäsenon reunustaa pitkin. Meidän reissumme alkoi vaikuttaa helpolta tämän vaihtoehdon rinnalla, mutta pisteet kyllä reittivalinnasta.
Päivä 8 Isokurkkion autiotupa – Markkina, 19,5 kilometriä 4 tunnissa
Heräsimme aikaisin aamulla, että ehtisimme bussikuljetukseen Markkinasta takaisin Kilpisjärvelle. Tämä myös vaikutti päätökseemme jättää katsomatta miltä Isokurkkion koski näyttää ja ohitimme kosken hyvin tallattuja polkuja pitkin. Isokurkkion kosken eteläpuolella näimme reissun ainoat puitteet telttasaunalle.
Viimeisen melontapäivän tiesimme suhteellisen vähä koskiseksi ja jokseenkin suvantopainotteiseksi. Pitkällähän täällä veneellä kuljetetaan kulkijoita ja kalastajia nauttimaan hienoista maisemista. Viimeisen kosken kunniaksi otimme Vähäkurkkion kosken huomattavan suurella ilolla vastaan, ennen suvantopätkää aina Markkinaan saakka.
Vähäkurkkion jälkeen meloimme suvannossa ja aloimme toivoa, että pääsisimme jo perille Markkinaan, suvannon tuntuessa hiukan pitkähköltä ja ehkä myös reissun lopun alkaessa häämöttää. Vähäkurkkion kosken jälkeen joenreunusta peittyy varsin runsaaseen kasvillisuuteen ja taukopaikkojakin matkalla alkaa olla vähemmän. Päätimme jättää lounaan nauttimisen Markkinaan.
Saavuttuamme Markkinaan söimme lounaan ennen bussipysäkille siirtymistä. Samalla konkretisoitui monta päivää sitten huomaamme tilanne, ettemme kumpikaan olleet ottaneet lompakkoa mukaamme, eikä meillä täten ollut käteistä, eikä maksukorttia bussimatkaa varten. Kävimme kuitenkin Lätäsenon majoilla kahvilla ja ystävällisen yrittäjän toimesta nostamassa käteistä bussikuljetusta varten. Astuimme bussiin ja yksi erämaa oli taas kuljettu läpi.
Reissusta kokonaisuutena, Poroenon ja Lätäsenon melonta ei ennätyskuivana kesänä, heinäkuun puolivälissä ehkä tarjonnut parastaan, mutta se tarjosi täydellisen irtioton arjesta. Ottaisin tämän irtioton arjesta koska vaan huolimatta siitä, että helikopterit pörräsivät ympärillä, kala ei syönyt eikä koskissa riittänyt vettä. Ei reissujen täydellisyyttä tarvitsekaan hioa vaan tarjota muistoja ja oppeja uusiin seikkailuihin.
Kohti seuraavia seikkailuja!
Ladattavat tiedostot:
Toteutuneet päivämatkat ja ladattavat GPX-jäljet:
Päivä 1 Kilpisjärvi – Kuornanjoki, 18 kilometriä, ensimmäinen osa ja toinen osa
Päivä 2.Guonjarvaggin laakso – Jogasjärven autiotupa – Kävellen 13 kilometriä, meloen 7 kilometriä
Päivä 6 Välipäivä Torisenolla
Päivä 8 Isokurkkion autiotupa – Markkina, 19,5 kilometriä
J-T